Tänään yhtäkkiä, keskellä kirkasta päivää, kahvilani ovesta astui sisään tyttö joka toi sateen sisään tullessaan. Sade seurasi tyttöä aivan taaimpaan nurkkapöytään saakka kastellen matkallaan kaikki lähipöytien kupit ja aterimet. Hienoiksi viuhkoiksi taitetut servietit olivat hyvinkin näreissään, koska niiden helmoissa hehkuvat auringon keltaiset pilkut olivat sadepisaroiden jäljiltä enemmänkin murheesta kurtistuneen appelsiinin väriset.
Kiirehdin pöydän luokse. Ajattelin, että jos kerkeäisin ajoissa niin sadevesi ei täyttäisi kokonaan pientä kahvilaani. Tyttö oli rutistanut syliinsä hassunkurisen näköisen hatun, joka oli täysin sateen kastelema. Tarkemmin katsottaessa hatusta pystyi erottamaan mitä erilaisempia kukkia, toinen toistaan taitavempia luomuksia, tai niin tyttö oli hetki sitten vielä luullut. Pysähdyin tytön viereen ja kysyin kohteliaasti; "Voisinko olla avuksi? Haluaisitko kenties kupin kuumaa kaakaota?". Kysyin näin, vaikka tiesinkin kaakaokuppieni seisovan kauhistuneen näköisinä tiskillä, kauhistuneina pelkästä ajatuksesta, että he joutuisivat tytön pöytään sateeseen seisomaan. Tyttö nosti surullisen katseensa ja kysyi minulta; "Miksi osaan tehdä vain rumia hattuja?". Katsoin tyttöä sydän täynnä lämpöä ja ehdotin, että veisin hänen hattunsa ikkunan viereen auringon paahteeseen kuivumaan. "Tiedän juurikin millaisen kaakaon sinä tarvitset" ja iskin silmää pöydällä olevalla kahvikupille.
Ikkunalaudan luokse päästyäni loin anteeksipyytävän katseen pitkulaiseen maljakkoon ja pahoittelin, että joutuisin häntä hieman vaivaamaan. "Mutta kun asiani on niin tärkeä", vakuuttelin. "Voisitko astua hatun sisään ja auttaa hattua löytämään taas ryhtinsä sitä mukaa kun auringonsäteet kuivattavat sen kankaista pintaa? Töpsyttelisit hattua aika ajoin sisältä päin, se varmasti herättäisi kaikki kukat joita tyttö on niin taitavasti taiteillut hatun pinnalle".
Höyryävä kaakao kädessäni palasin takaisin tytön pöytään. Sade tytön ympärillä oli jo hieman laantunut, enää muutama yksinäinen pisara pudottautui hänen olkapäilleen. Ja nekin olivat kuitenkin niin huikean näköisiä, kiiltävät hyppysiivet selässään jotka heijastivat kirkkaita sateenkaaren värejä tytön ympärille aina kun valo osui niihin oikeassa kulmassa.
Pää alas painuneena tyttö kertoi miten saman kadun tytöt olivat häntä kiusanneet hänen hassunkurisesta hatustaan. Ja hän oli sen vielä varta vasten samana aamuna valmistanut pilke silmäkulmassaan. Hän kertoi miten hän oli laittanut kaiken mielikuvituksensa peliin, taivutellut kangasta, ja sovitellut, kunnes joka ikinen kukka ja lehti olivat juuri niillä paikoilla missä niiden kuuluikin olla. Ihaillen ja täynnä onnistumisen riemuhuutoja, hän asetteli hatun päähänsä ja lähti toiveikkaana kouluun.
Mutta mihin hävisivätkään nuo ilon jäljet, heti seuraavaan kadun kulmaan ne törmäsivät, törmäsivät kuin seinään sanojen voimasta. " Katsokaa, se on taas tehnyt SEMMOISEN hatun. Mitä, käytitkö kukkiin mummosi vanhoja villasukkia!! OMPA RUMA, minä en koskaan laittaisi tuollaista päähäni! Kuka sinulle antoi tuon hatun, luuletko tosiaan että se on kaunis! Katso, NÄMÄ ovat oikeanlaisia, nämä jotka me saimme vanhemmiltamme. NÄMÄ päähineet ovat kauniita ja näitä myydään siinä isossa kaupassa jossa kaikki muutkin käyvät. Ei TUOLLAISIA hassunkurisia hattuja kukaan halua käyttää!"
Ilkikurisia sanoja, olipas kerrassaan ilkikurisia sanoja, eipä itse ilkikurisimmassa maassakaan osattaisi käyttää niin ilkikurisia sanoja. Voi tyttö raukka, Joka ikinen astia ja kaluste ja ruoka-aine kahvilassani tunsivat tuon surun ja pettymyksen hänen sydämessään. Jokainen heistä olisi varmasti halunnut olla paikalla nostamassa sormensa ilmaan hiljaisuuden merkiksi, tai puhaltanut niin, että sanat olisivat sinkoutuneet takaisin tyttöjen suuhun, ja ihan varmasti ainakin ajatuksin teipanneet tyttöjen suut laastarilla kiinni. Itse ehkä en olisi ollut niin ankara, olisin ehkä vain iskenyt silmää viereisessä puussa istuvalle oravalle ja katsellut miten se olisi saanut tytöt kirkuen juoksuun hypellessään iloisesti heidän jalkojensa juuressa.
Juuri kun olin avaamassa suutani, pyyhälsi naapuritalon lihamestarin vaimo kahvilaani täynnä innostusta ja iloista hämmennystä. Hän on aina niin kovin melodraamainen, iso iloinen nainen, isot liikkeet ja suuri suu. "Aivan ihanaa, siis kertakaikkisen ihanaa! Mikä luomus! Oletko järjestänyt kahvilaasi tänään näyttelyn?"
Tyttö katsoi minua kulmiensa alta epäuskoisesti, kun naapurin rouva tepasteli pöytäämme istumaan. "No kerro nyt, ei kai se voi olla salaisuus, kuka tuon ihastuttavan hatun on tehnyt? No tuon tuolla ikkunasi luona. Oletko se sinä? En tiennytkään, että olet noin mainio tekemään myös hattuja! Tämä voisi ratkaista ongelmani, ihan totta, olen järjestämässä lihajärjestön lihamestareiden vaimojen illallista ja olisin niin halunnut kutsua illallista hattu-kutsuiksi, mutta oletko nähnyt miten halvan näköisiä hattuja ne myyvät nykyään kaupoissa. Ei mitään mielikuvistusta! Sano minun sanoneen. Mutta tämä sinun hattusi, tuo tuolla ikkunassa, se sopisi juurikin minun kutsuilleni. Aivan ihanaa, onko sinulla niitä lisää? Voisinko tilata niitä juhliini? Kukaan ei koskaan uskoisi miten valtavan hienoja luomuksia olisin saanut hankittua kutsuilleni. Miten olisi, tehdäänkö kaupat?"
Tyttö vieressäni tuijotti nyt lihamestarin vaimoa suu ammollaan, minä sen sijaan nyökkäsin naapurin rouvalle tytön suuntaan. Ja jos saan näin hieman kuin sivullisena huomauttaa, tytöllä ei ollut enää tietoakaan sadepilvistään, tilalle yritti jo kovasti tulla auringon säteitä ja violetin värein helmeileviä perhosia. "Voi ompa kunnia tavata, hattusi on aivan ihastuttava", Rouva sädehti ja suurin elein puristi tytön kättä ylös alas. "Haluaisitko sinä tehdä minulle noita lisää? Ihan kaikenlaisia, sellaisia kuin itse haluat tehdä. Mikä valtava luomisvoima! Tiedät toki varmaan miten hyvä olet, turhaa minä tässä höpöttelen. Jos sinulle sopii niin tilaisin ainakin 20 uutta hattua. Ne olisivat kuin kimaltelevia kruunuja juhlieni vieraiden päässä. Ja mikä parasta, jokainen saisi omansa, siitä he ihan varmasti pitäisivät."
Tyttö nyökkäili jo vähän enemmän innoissaan, vaikka hieman vielä olikin hämillään ja varsinkin epäluuloinen. Juurihan tytöt olivat heidän kotikadullaan haukkuneet ja ilkkuneet hattua. Ja nyt joku oli aivan ihastunut siihen? Hän ei millään meinannut uskoa sitä todeksi. Lihamestarin vaimo oli kuitenkin hyvin vakuuttava ja niinpä he löivät kättä päälle, ja kaiken päälle lihamestarin vaimo lupasi toimittaa tytön kotiin kaiken mahdollisen materiaalin mitä tyttö voisi tarvita luomuksiaan varten. Ja voi että sitä hymyä, joka tytön kasvoille levisi, sateen sijaan kahvilani täyttyi iloisista fanfaareista ja värikkäistä paperihiutaleista jotka tuntuivat leijailevan ikuisuuden ilmassa, aivan kuin kilpaillen kuka pääsisi kauimmin olemaan esillä.
"Miten ihanaa", ajattelin. Enkä lorauttanut tällä kertaa kuin muutaman tipan "iloisia yllätyksiä"-nimistä uutetta kaakaon sekaan. Tiedän kaakaoideni vaikutuksen aina toimivan, toisinaan aiemmin ja toisinaan hieman myöhemmin, riippuen aina myös hieman kohteesta ja miten sitkeästi ja itsepäisesti he uskovat niitä valheita ja satuja jotka eivät alkuunsakkaan pidä paikkaansa. Mutta aina joskus, kuten tälläkin kertaa, niiden vaikutus yllätti jopa minutkin. Ü
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti