Istuhan alas niin kerron sinulle tuon surullisen tarinan Puunhakkaajasta ja Puunhakkaajan tyttärestä.
Olipa kerran, pienen pieni tupa ja tuossa pienen pienessä tuvassa asusti Puunhakkaaja ja Puunhakkaajan tytär. Sinä sateisena päivänä, tuolla kaukaisessa pienessä kylässä, kun Puunhakkaajan tytär syntyi, menetti Puunhakkaaja sydämensä noille tytön viisaille silmille. Ja miten tyttö kasvaessaan palvoikaan Puunhakkaajaa. Jo aamusta, heti siitä hetkestä lähtien kun ovi narahti Puunhakkaajan perästä, tyttö odotti. Hän odotti aamupalaan asti ja sinnikkäästi jopa lounaaseen, ja hän odotti vielä lounaan jälkeenkin pitkälle iltaan asti, kunnes kuin vieteri, hän ponnahti pystyyn kuullessaan tuon samaisen oven taas narahtavan Puunhakkaajan paluun merkiksi. Voi miten pitkän päivän hän olikaan odottanut Puunhakkaajaa kotiin!
Raskain askelin, liian pitkästä päivästä väsyneenä, Puunhakkaaja riisui takkinsa. Hän otti tuvan pöydältä jo vanhoja uutisia täynnä olevan päivälehden ja istahti huokaisten sohvalle. Tyttö vaan ei olisi millään malttanut enää odotella huomion saamista, olihan hän odottanut jo vaikka miten pitkän päivän! Lehden lomasta hän kerjäsi huomioita, näytti miten taitavasti hän oli kiertänyt T O D E L L A pitkän rautalangan millin tarkasti puutikun ympärille. Miten ylpeä hän olikaan aikaansaannoksestaan. Mutta puunhakkaaja oli kovin väsynyt ja jotta hän olisi saanut edes pienen hetken hiljaisuutta, pyysi hän tyttöä tuomaan hänelle lasin maitoa. Eipä vain kukaan olisi osannut arvata miten kohtalokas tuo pieni pyyntö tulisi olemaan. Tyttö sädehti, otti kunniakseen hakea maitoa, asetti kupin juuri siihen paikoilleen mistä Puunhakkaaja saisi sen vaivattomasti nostettua huulilleen. Ja istahti sitten viimein tyytyväisenä Puunhakkaajan viereen. Tyttö oli onnellinen, vain siinä paikallaan, juuri siinä hetkessä, Puunhakkaajan vieressä. Sivujen kahina tuossa hiljaisuudessa oli kuin musiikkia hänen korvilleen.
Mutta eipä olisi kukaan koskaan osanut arvata.
Vuodet vierivät ja tyttö suoritti kunniakkaasti joka ikisen pyynnön. Jossain kohtaa pyynnöt kuitenkin alkoivat muistuttamaan enemmän ja enemmän käskyjä; "Tuo tuo kirves minulle, pinoa nuo halot kasalle, vie nämä sukat pesukoriin.". Kuin salaa, heidän sielunsa sitoutuivat toisiinsa. Puunhakkaaja sai sen avun ja huomion jota hän niin kipeästi kaipasi pitkän työpäivän jälkeen ja Puunhakkaajan tytär sai edes hetkeksi kerrallaan sitä huomiota jota hän niin kovasti kaipasi. Eivät he ymmärtäneet miten kovasti he tarvitsivat toisiaan, tarvitsivat toisiaan tunteakseen itsensä tärkeiksi, eivät he huomanneet mitä oli tapahtumassa.
Samaan aikaan minuuttien muuttuessa tunneiksi, päivien viikoiksi ja kuukausien vuosiksi, samalla lailla tytön sydämestä himmenivät valot. Aivan kuin yksitellen ne joku olisi käynyt sammuttamassa, huone huoneelta, jättäen huoneisiin vain pienen pienet kynttilät palamaan, hieman kuin merkiksi, että huone on vielä olemassa, mutta sillä ei olisi enää käyttöä.
Vuodet vierivät eteenpäin ja mitä enemmän tyttö kantoi puita tupaan ja mitä huolellisemmin hän asetteli ne paikoilleen, sitä enemmän Puunhakkaaja turhautui tyttöön. "Mihin olet laittanut eteisen harjan? Olit jättänyt vajan oven taas auki. Mihin olet hukannut vatupassini?" Ja tyttö tuli yhä aremmaksi, teki jokaisen tehtävän yhä tarkemmin, sammutti muutaman valon lisää sydämestään, jotta Puunhakkaaja olisi ollut häneen tyytyväinen torujen sijaan. Loppujen lopuksi tyttö oli kovin ymmällään. Eteisen harjan kun hän oli juuri aamulla jättänyt oven pieleen. Hän olisi voinut vaikka lyödä vetoa polkupyörästään, niin varma hän oli. Ja miten hän olisi voinut jättää vajan oven auki kun hän ei ollut käynyt vajassa moneen päivään. Tai miten hän olisi voinut hukata Puunhakkaajan vatupassin kun hän ei edes tiennyt mikä se semmoinen oli. Mutta koska tyttö näin sai sitä huomiota jota hän niin kovasti kaipasi, etsi hän etsimistään, lukitsi lukkoja ja varmisti vielä kolmannen kerran päälle.
Eniten tyttö kuitenkin yritti pitää kurissa omat unelmansa, niin etteivät ne liian holtittomasti nousisi esiin. Sillä silloin kun hän unohtui kuuntelemaan sydäntään, hän unohti Puunhakkaajan ja hänen vaatimuksensa. Hän saattoi painaa silmänsä kiinni ja antaa omien unelmiensa viedä hänet toisenlaiseen maailmaan, maailmaan jossa hän pystyi ahertamisen sijaan vain tutkia ja ihastella mielensä kuvia.
Joskus nämä holtittomasti kumpuavat haaveet olivat kuitenkin hänelle kohtaloksi. Maito saattoi valua kupista yli kun hän kaatoi Puunhakkaajalle maitoa tai hän saattoi unohtaa ajankulun istuessaan tunteja puupinon vieressä, niin, että Puunhakkaaja joutui lopulta itse tulemaan turhautuneena paikalle. Joskus tyttö vahingossa ajatuksissaan unohti laittaa takkaan puita ja tupa oli aivan kylmä Puunhakkaajan saapuessa kotiin. Mutta ei tyttö jäähtyvää tupaa huomannut, hänellä kun ei koskaan ollut kylmä haaveissaan, siellä paistoi aina aurinko ja kesä tuntui vain jatkuvan jatkumistaan.
Kerran hän jopa vaipui haaveisiinsa ripustaessaan pyykkiä. Hän jäi kuuntelemaan jostain kaukaa kantautuvaa heleää musiikkia, otti huomaamattaan muutaman tanssi askeleen, pyörähti halllitusti ja kumartui pehmeästi eteenpäin kuin joutsen, ikään kuin viimeistelläkseen aloittamansa liikkeen. Hän hymyile ja antoi viimein musiikin vallata kehonsa.
Oi noita sulavia liikkeitä kevyesti tuulessa liikkuvien lakanoiden seassa. Se oli hänen estraadinsa, paidan hihat aivan kuin lyöden tahtia tuulen avustuksella. Sitten, tytön valmistautuessa viimeiseen ojennukseen, koko askelkuvion huipentumaan, hän vahingossa tönäisi kädellään lähimmän pyykkinarun irti koukustaan. Ja kuin siihen paikoilleen jähmettyneenä, hän katsoi miten väistämätön tapahtuma toteutui hänen silmiensä edessä. Miten kuin hidastetussa elokuvassa, pitkällä pyykkinarulla olleet puhtaan valkeat lakanat, yksitellen, toinen toistensa perässä pudottautuivat juuri ajetulle nurmikolle. Ja tiedätte kyllä mitä siitä seurasi!!
Voi miten tytön himmeä sydän alkoinaan käydä niin raskaaksi kantaa. Jokainen itse-epäilys, jokainen pelko epäonnistumisesta, jokainen hiljennetty toivo virheiden tieltä, olivat tehneet tytöstä lähes näkymättömän. Ei enää katseita, ei tunteita, vain Puunhakkaajan käskevä käsi joka osoitti eri suuntiin. Ja mikä pahinta, tytön mielestä hänen kuuluikin tuntea niin. Hän oli kuitenkin lyhyen elämänsä aikan tehnyt jo niin monta esiin nostettua virhettä, ettei hän enää edes muistanut mitä kaikkia huoneita hänen sydämessään joskus oli ollutkaan.
Silti hän odotti, hän odotti joka ikinen ilta Puunhakkaajan palaavan kotiin. Sydämessään aina pieni toivon kipinä, että hänet huomattaisiin. Niin paljon toivoa ja niin paljon uskoa, vaikka päivästä toiseen toisin todistettiin. He tarvitsivat toisiaan tunteakseen itsensä tärkeiksi. Ei sitä kukaan pystynyt huomaamaan. Olisivatpa he vain tarvinneet toisiaan toisella tavalla.
Kuunnellessasi pojan tarinaa siinä kahvilani rappusilla, poskeani pitkin vierähti yksinäinen kyynel, niin surullinen tuo tarina oli. Olisimpa voinut olla halaamassa tuota tyttöä, olisin varmasti kertonut hänelle miten tärkeä hän on ja sullonut hänen sydämensä täyteen noita hänen haaveidensa valoja ja värejä. Ehdottomasti tyttö olisi tarvinnut sydämeensä enemmän värejä!
Ehkä Puunhakkaaja alkoi turhautumaan tyttöön siksi, että hän luuli tytön kadottaneen tuon viisaan katseen silmistään. Ehkä Puunhakkaaja tiedostamattaan kuitenkin olisi halunnut, että tyttö olisi seurannut vahvemmin omaa sydäntään, eikä olisi jäänyt kotiin tupaa hoitamaan. Tottahan oli kuitenkin, ettei tyttö siinä kovin hyvä ollut, unohteli vallan asioita ja hukkasi Puunahakkaajalle tärkeitä tavaroita. Mutta eihän tyttö tätä tiennyt. Ei hän osannut edes aavistaa, että Puunhakkaaja salaa sydämmessään toivoi tytön löytävän tuon rohkeuden sydämestään ja lähtevän matkaan sille omien unelmien polulle. Voi olisimpa voinut olla sen heille kertomassa. Eivät he sitä itse ymmärtäneet.
Poika ei valitettavasti kuitenkaan itse ollut tavannut tyttöä vaan oli kuullut tarinan toiselta pojalta, joka taas oli kuullut tarinan kauppiaalta, joka oli taas kuullut tarinan vaimoltaan. Ja koska lista vain jatkui ja jatkui, pyysin poikaa suorittamaan kunniatehtävän. Annoin pojalle kahvilastani mukaan kaksi pientä uutepulloa. Kaksi sellaista ihan pienen pientä pulloa jotka hän jaksaisi kantaa. Uutteeni ei koskaan tarvitse isoja pulloja, ne kun on puristettu valtavista tunteista ja teoista pieniksi vahvoiksi pisaroiksi, niin silloin ne eivät tarvitse kovinkaan isoja pulloja. Toiseen pulloon laitoin muutaman tipan rohkeutta ja toiseen pulloon muutaman tipan enemmän rakkauden ja hellyyden sekoitusta. Niiden pitäisi toimia, totisesti, niiden pitäisi toimia.
Poika teki minulle lupauksen ja toivottavasti jokainen tytön tarinan kertonut pitää omansa, niin ehkä silloin, jos kaikki muistavat kenen kanssa olivat jutelleet, niin silloin ehkä pullot joskus päätyvät tuohon pieneen kaukaiseen kylään ja Puunhakkaajan pienen pieneen tupaan.
Luultavasti en koskaan saa tietää löytävätkö pulloni perille, mutta voin vain sydämestäni toivoa, että näin tapahtuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti